Politiikassa teot ovat totta, puheet (usein) valehtelua

Poliitikon saaminen kiinni (poliittisesta)valheesta on aina vähän kiusallista. Ei ole mukavaa ajatella, että yhteisiä asioitamme hoitavat ihmiset toimisivat vilpillisesti.

Mutta mitä muuta kuin valehtelua on se, jos Suomen suurin puolue Keskusta ilmoittaa vaaliohjelmassaan (sivulla 14) kannattavansa Euroopan komission ehdotusta vähentää kasvihuonekaasupäästöjä 20% vuoteen 2020 ja samaan aikaan puolueen puheenjohtaja, pääministeri Matti Vanhanen (saman puolueen Mauri Pekkarisen tukemana) on tekemässä päätöstä, että Suomi ei tue ehdotusta?

Eikö se, että lupaa jotain ja toimii toisin, ole valehtemista? Vai ovatko Matti Vanhanen ja Mauri Pekkarinen eri mieltä puolueensa kanssa?

Vaaleja edeltävä aika on aina lupausten ja sanojen aikaa. Tämä esimerkki todistaa jälleen, että vaalipuheet ovat mitä ovat. Totuuden poliitikoista saa vain seuraamalla heidän tekojaan.

Miellyttävä henkilökohtainen totuus

Kävimme porukalla katsomassa Epämiellyttävä totuus -elokuvan. Kuultujen huhujen perusteella odotimme filmitallennetta Al Goren kalvopresentaatiosta mutta totuus oli jotain paljon miellyttävämpää. Epämiellyttävä totuus oli oikeasti hyvä ja koskettava elokuva. Sinänsä taidokkaan, ilmastonmuutoksen perusteita havainnollisesti esittelevän kalvoesityksen rinnalla kulki hienosti varsin henkilökohtainen tarina Al Goresta, hänen motivoitumisestaan tärkeisiin asioihin ja uskon kadottamisesta politiikkaa.

Epämiellyttävä totuus oli motivoiva elokuva. Tuntui hurjalta ja samalla hyvältä nähdä kuinka tosissaan Al Gore on. Leffa osoitti, että tärkeitä asioita voi ajaa monella tavalla ja aina voi löytää uusia kanavia vaikuttamiselle. Ainakin meidät se pani liikkeelle, luomaan ideoita joilla seurata elokuvan tähden jalanjälkiä.

Vaikka elokuvasta on ollut kohtuullisesti kohua, on ilmiö ja Goren hahmo peittänyt alleen itse teoksen vahvuuden. Uskon, että sen näkeminen vaikuttaa ihmisiin syvällisesti. Kyse on näin ollen paljon enemmästä kuin entisen varapresidentin rohkean kannanoton herättämästä pintakuohusta.

Merkkejä tästä vaikuttavuudesta saattoi havaita elokuvateatterissa ja sen liepeillä. Yritimme päästä katsomaan leffaa jo edellisenä päivänä mutta se oli loppuunmyyty. Harvoinpa on ollut iloinen tällaisesta tapahtumasta, nyt oli syytä. Lopulta leffan nähtyämme istuimme vastapäätä teatteria pubissa, naapuripöydässä joku selitti kaverilleen olleensa juuri katsomassa kolleegan kanssa Epämiellyttävää totuttaa, työajalla, pomon käskystä.

Elokuva kertoo keski-ikäisen vaikuttajamiehen elämästä ja innosta. Toivottavasti hänen kaltaisensa – ne joille filmi kai lopulta on tehty – näkevät sen ja kykenevät samaistumaan sankariin yhtä voimakkaasti kuin mitä itse tein, välillä kyyneliin asti.

Monikohan nyt Nairobissa ilmastosopimuksesta neuvotellevista virkamiehistä on leffan nähnyt? Heille se voisi tehdä hyvää, saada kannustusta siihen tekniseen neuvotteluhetteikköön, jossa kokonaisuus ja päämäärät ovat usein hukassa. Tsekkaa jos et usko: YK:n ilmastosopimuksen saitti. Sitä tunnelmaa voi muuten myös katsoa liikkuvana kuvana suoraan Nairobista.

Jonkinlaista demokratisoitumista ehkä tämäkin: ainakin on mahdollisuus kuulla suoraan mistä puhutaan. Siitä on myös paljon opittavaa: miten luoda ihmisille luottamusta tuohon kankeaan, byrokraattiseen ja hapuilevaan toimintaan, jossa on kuitenkin lopulta niin paljon pelissä?

Terveisinä Nairobiin leffan lopputekstit:

ps. youtube.com:ista löytyy muuten paljon materiaalia Epämiellyttävästä totuudesta.