Varoitustarroja lentolippuihin!

Kiihtynyt ilmastokeskustelu tuottaa nyt paljon kiinnostavia tulevaisuuskuvia siitä, millainen on ilmastonmuutoksen torjuntaan aktivoitunut yhteiskunta. Siis sellainen yhteiskunta, jossa luultavasti elämme viiden vuoden sisällä.

Nyt Institute for Public Policy Research ehdottaa, että kaikkiin lentolippuihin, matkamainoksiin ja lentokenttien seiniin sijoitettaisiin näkyviä “Lentäminen aiheuttaa ilmastonmuutosta“-varoitustarroja tupakka-askien “Tupakka tappaa“-tarrojen tapaan.

Hollantilaisen tutkimuksen mukaan 90% tupakoitsijoista huomaa varoitustarrat ja 13% kokee vähentäneensä tupakointia niiden seurauksena.

Terveysvalistus on ollut tähän saakka ehkä suurin hyvinvointivaltioioiden kansalaisiinsa suuntaama mobilisointioperaatio. Siksi se tuottaa kiinnostavia analogioita myös ilmastopolitiikkaan. IPPR ja monet muut tahot esittävät, että ilmastopolitiikan olisi ulotuttava nykyistä enemmän kansalaisten aktivointiin, ei vain suurten toimijoiden ohjailuun.

Tupakan vastaisella kampanjoinnilla on selkeästi yleinen hyväksyntä. Tupakkateollisuuden ohella vain harvat ovat sitä mieltä, että se olisi turhaa holhoamista tai vääränlaista ihmisten yksityiselämään puuttumista. Voisiko ilmastonmuutokseen liittyvistä yksityisistä valinnoista tulla samalla tavalla julkisia?

Valistuksen vaihtoehdoksi esitetään usein hintasäätelyä ja kieltämistä. Ilmastonmuutoksen selättäminen vaatii mitä luultavimmin myös lentoliikenteen hintaohjausta päästökaupan tai verotuksen kautta. Näin on käynyt myös terveyspolitiikassa: tupakan verotusta on kiristetty jatkuvasti ja saatavuutta heikennetty.

Jotta näistä toimista voidaan joskus tehdä demokraattisesti äänestäjien tukema päätö, on ilmastovalistusta lisättävä vielä huomattavasti nykyisestä.

Lentolippujen varoitusmerkit uuden hallituksen hallitusohjelmaan!

Ilmastokeskustelun uusi aalto rantautui Suomeen – viimeinkin!

Menneellä viikolla suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa tapahtui se mikä monissa maissa koettiin jo vuoden 2006 aikana: ilmastonmuutoksesta tuli päivänpoliittinen aihe, joka on yhtäkkiä kaikkien huulilla.

Kaiken aloitti Jorma Ollilan kahden sivun haastattelu Helsingin sanomien Sunnuntai-sivulla. Siinä Shellin hallituksen puheenjohtajana viime keväästä toiminut Ollila sanoi suurin piirtein kaikki ne asiat, joita ympäristöjärjestöt ovat yrittäneet puskea politiikkaan ja julkiseen keskusteluun vuosia: valtioiden on sitouduttava pian tiukkoihin päästövähennyksiin, energiatehokkuutta on lisättävä merkittävästi, ydinvoima ei ratkaise ilmastonmuutosta, parjattu päästökauppa on hieno juttu, kansalaiset on saatava aktivoitumaan päästövähennystalkoisiin.

Jälkikäteen on helppo sanoa, että olisi ollut ihme jos brittiläis-hollantilaisen energia-alan firman hallitusta pyörittävä huippujohtaja ei olisi havahtunut viime syksyn kuluessa ilmastohaasteeseen. Niin voimallisesti ja säännöllisesti aihe on näkynyt kansainvälisessä mediassa. Toisaalta tuntuu ällistyttävältä kuinka kauan Ollilan ja lukuisten muiden huippujohtajien ilmastotietoisuus uinui. Ilmastonmuutoksen uhasta on kuitenkin puhuttu vakavissaan jo parikymmentä vuotta ja se on vähintään kymmenen vuotta keikkunut erilaisten globaalien megatrendien listoilla. Jostain syystä se ei kuitenkaan taipunut osaksi kuuminta politiikka ja taloutta ennen kuin Al Gore, Hollywood ja Britannian hallitus tekivät siitä vakavan teeman.

Tämän saman Jorma Ollila teki nyt Suomessa. Viimeistään nyt elinkeinoelämän ja politiikan huippunimien oli julistettava ottavansa ilmastonmuutoksen yhtä tosissaan kuin suomalaisista yritysjohtajista suurin.

Ollilan linjoja myötäilevät kommentit saivat vielä lisäpotkua seuraavana tiistaina, kun Ajatuspaja e2 julkisti raporttinsa Onpa ilmoja pidellyt – ilmastonmuutos ja kansalainen. Sen pohjana ollut asennekysely paljasti, että suomalaiset ovat vahvasti ja yksimielisesti huolissaan ilmastonmuutoksen uhasta. Hyvin harva kyseenalaistaa sen tai siihen liittyvien toimien tarpeellisuuden. Raportin tekijät kutsuivat tulostansa tämän yksimielisyyden takia jopa tylsäksi. Eroja eri ihmisryhmien välillä on hyvin vähän.

Raportin mukaan kansalaiset odottavat toimia ennen kaikkea poliitikoilta ja yrityksiltä. Omiin ilmastotekoihin ollaan valmiita mutta tämän ei uskota olevan vielä yhteinen asia: muiden arvellaan olevan nihkeämpiä ryhtymään toimiin kuin itse.

Viikon kruunasi perjantaina julkistettu IPCC:n (hallitusten välisen ilmastonmuutospaneelin) tulevan arviointiraportin yhteenveto-osuus. Se ei jättänyt paljoa selittelyn varaa: ilmastonmuutos on tieteellisessä erittäin todennäköisesti ihmisen aiheuttama. Tätä vahvemmin fallibilistisesti orientoitunut tiede ei asiaa voi ilmaista.

Tämä viesti noteerattiin suomalaisten poliitikkojenkin parissa. Puoluejohtajat pääministeri Vanhasen johdolla totesivat, että ilmastonmuutosta ei sovi enää väheksyä.

Ilmastonmuutoksesta on siis tullut poliittista valtavirtaa, Suomessakin.

Mutta silti: konkretiaan meneviä poliittisia aloitteita odotetaan yhä. Yksikään puolue ei ole tullut ulos muista erottuvilla toimenpide-ehdotuksilla. On hienoa, että kaikkien mielestä autojen verotus tulisi porrastaa kasvihuonepäästöjen mukaan. Tämä vuosia vitkuteltu uudistus on vihdoin kai toteutumassa. Virkamiehet ovat myös nostaneet esiin teidenkäyttömaksut mutta siihen eivät varovaiset poliitikot oikein syty.

Jälleen kerran avaukset tulevat lähinnä virkamiehiltä. Poliitikot todistelevat olevansa tosissaan mutteivät kerro ennen vaaleja mitä asialle pitäisi oikeasti tehdä. Miten pitäisi kansalaisen toimia?

Luonnonsuojelija-lehden 1/2007 mukaan noin kolmannes äänestäjistä miettii ilmastonmuutosta ehdokasta valitessaan.

Rankka tehtävä tuolle kolmannekselle. Liian rankka kahdelle kolmannekselle. Jos poliitikot ovat oikeasti huolissaan ilmastonmuutoksesta ja demokratiasta, sopii heiltä odottaa myös todellisia poliittisia avauksia. Ilman niitä kansalaisille ei tarjota todellista mahdollisuutta osallistua tähän asiaan edustuksellisen demokratian kautta.

Uusi teollinen vallankumous?

Euroopan komissio julkisti keskiviikkona uuden energia- ja ilmastonmuutospakettinsa. Suomessa se noteerattiin lähinnä energiamarkkinoihin liittyen, jossain kritisoitiin suurta tavoitettava uusiutuvien energialähteiden suhteen.

Muissa maissa konkreettisia tavoitteita enemmän huomiota sai energiakomissaari Andris Piebalgsin lausunto:

”Jos teemme oikeat päätökset nyt, Eurooppa voi johtaa maailman uuteen teollisuusvallankumoukseen: hiilidioksidipäästöiltään vähäisen talouden kehittämiseen. “

Ilmastonmuutoksen vaatimaa yhteiskunnallista muutosta on aiemminkin verrattu teolliseen vallankumoukseen mutta ei varmaankaan näin virallisessa yhteydessä.

Suomalainen media suhtautuu tällaisiin pöyhkeisiin julistuksiin useimmiten hyvin ylinkatsoen. Toimittajan kuuluu etsiä jokaisesta tällaisesta puheesta se konkreettinen lupaus ja kirjoittaa siitä, ei yleisestä lupauksesta. Mutta juuri tästä syystä Suomessa jäävät suuret signaalit usein havaitsematta. Erilaisia prosenttitavoitteita voidaan vertailla, mutta mitä todella tarkoittaa 30 prosentin vähennystavoite päästöille verrattuna vaikkapa 20 prosenttiin? Uusi teollinen vallankumous suhteuttaa juuri tätä, kertoo mistä kokemuksellisella tasolla on kyse.

Suomessa ilmastonmuutos on yltänyt viimeisen puolen aikana kahdesti kansikuvajutuksi suomalaissa lehdissä. Molemmilla kerroilla, Taloussanomissa elokuussa ja Kauppalehdessä nyt tammikuussa, on hehkutettu Su0men hyötyvän ilmastonmuutoksesta. Perusteluksi on esitetty lähinnä maa- ja metsätalouden hyötyjä pitemmästä kasvukaudesta. Toisin sanoen pääosaan on otettu ilmastonmuutoksen suorat vaikutukset Suomelle. Ilmastonmuutoksen maailmantaloudelle aiheuttamien heilahtelujen epäsuorat vaikutukset on ohitettu epämääräisillä viittauksilla. Suomen talous perustuu kuitenkin viennille.

On omituista, että suomalainen media yrittää kääntää mustan valkoiseksi ja antaa näin oikeutusta sille, että Suomen ja suomalaisten ei kannattaisi välttämättä sitoutua tulevaisuudessa päästövähennyksiin. Se on kuitenkin raskas tie kuljettavaksi, kun muissa maissa odotus ilmastoteoista kasvaa kovaa vauhtia. Suomalaiset virkamiehet joutuvat vielä käyttämään pitkiä iltoja EU-kokouksissa perustellessaan kolleegoilleen, miksi Suomi ei halua olla mukana ilmastotalkoissa.

Politiikan kieli on talous

Britannian hallituksen tilaama Stern review ilmastonmuutoksen vaikutuksista maailmantalouteen herätti ainakin Britanniassa odotetun (ja ilmeisesti suunnitellun-) kaltaisen kohun. Suomessa asia toki noteerattiin uutisissa mutta kommentteja on tullut melko niukalti (katso toki Talouselämän kolumni). Odotamme yhä suomalaisten huippupoliitikkojen näkemyksiä ilmastonmuutoksen merkityksestä, viimeistään eduskuntavaalikeskusteluissa.

On mielenkiintoista analysoida sitä miten hyvin ja systemaattisesti suunniteltu operaatio raportin julkaisu oli. Britannian hallitus pyrkii selvästi voimalla painamaan ilmastonmuutoksen politiikan keskiöön, sekä sisä- että ulkopolitiikassa. Tämä “lanseeraus” tehtiin samalla tavoin kuin suuryrityksessä, joka julkaisee toimintansa mullistavan strategian.

Uutta strategiaa tuettiin näyttävällä selvityksellä (Sternin raportti), julkistamalla yllättävä rekrytointi (Al Gore hallituksen ympäristöneuvonantajaksi), kertomalla uusista tuotteista (uudet hiiliverot, päästökaupan laajentaminen) ja ilmoittamalla toteutusaikataulusta (Britannia haluaa sovittavan Kioton sopimuksen jatkosta viimeistään 2008).

On sinänsä aika ennenkuulumatonta, että maan hallitus palkkaa toisen, suuremman valtion entisen varapresidentin neuvonantajakseen. Ontuva vertaus: miltä kuulosaisi, jos Eero Heinäluoma palkkaisi neuvontajakseen Mona Sahlinin? Hänkin on Goren tapaan sisarpuolueesta, menetti pedatun paikkansa maan tulevana johtajana, on ollut aiemminkin tekemisissä ympäristöasioiden kanssa?

Väitetään, että koko operaatio on osa valtiovarainministeri Gordon Brownin laajempaa kampanjaa. Kampanjan tarkoituksena olisi rakentaa Brownista, työväenpuolueen tulevasta pääministeriehdokkaasta, uudenlainen, tulevaisuusorientoitunut poliitikko. Tietenkin taustalla on usko ja luottamus siihen, että politiikka kääntyy yhä enemmän juuri tällaisten kysymysten pariin. Olemalla ajoissa näiden teemojen puolestapuhuja voi saavuttaa vaikutusvaltaa, siis saada osakseen sekä äänestäjien että muiden maailman johtajien kunnioitusta ja kannatusta.

Brown ja muu työväenpuolue ei kuitenkaan ole jäänyt odottamaan ilmastonmuutoksen poliittisen painoarvon nousua vaan tekee sitä painoarvoa nyt itse. Maanantain 30.11.2006 mediavyörytyksellä haluttiin kiinnittää sekä brittiäänestäjien että koko maailman huomio ja muuttaa poliittista agendaa sanoen: tämä asia on nyt tärkeä, me olemme tosissamme ja aiomme toimia.

Ainakin Britanniassa vaikutukset puoluepolitiikkaan ovat ilmeiset: myös kilpailevat puolueet, konservatiivit ja liberaalidemokraatit, ovat ilmaisseet olevansa varsin tosissaan ilmastonmuutoksen suhteen ja luvaten valtaan päästessään ryhtyvä toimiin.

Se, että huomion herättämisessä käytettiin nimenomaan taloustieteilijän nimiin laitettua raporttia, kertoo paljon nykyisestä politiikasta. Raportin pääväitehän on, että ilmastonmuutos voi pienentää maailmantaloutta 5-20 prosenttia vuoteen 2050 mennessä. Vastaavasti ilmastonmuutoksen tehokas hillitseminen maksaisi vain noin prosentin maailmantalouden vuosittaisesta arvosta.

Kaikille on ollut kai jo useita vuosia selvää, että käsistä karkaava ilmastonmuutos voi muuttaa merkittävästi maapallon elinolosuhteita, aiheuttaa kaupunkien ja kulttuurien tuhoutumisia ja tuottaa valtavat määrät kärsimystä sadoille miljoonille ihmisille.

Silti moni taloustieteilijä on summittaisesti päätellyt, että välitön, voimallinen satsaaminen tämän kehityksen hillitsimseksi saattaa olla vain tulonsiirtoa nykyisiltä ihmisltä tuleville, parempaa teknologiaa hyödyntäville, vauraammille ihmissukupolville. Nyt saatiin varmistus siitä, että näin ei ole. Ja kun talous on puhunut, kuuluisi politiikan toimia. It’s Economy, Stupid, kuten The Times raportin etusivullaan otsikoi.

Talous, tai paremminkin raha, on politiikan kieli. Tai näin ainakin luulemme. Se, kuunnellaanko Sir Nicholas Sternin ryhmän raportin varoituksia, kertoo paljon siitä miten äänestäjät ja poliittiset päättäjät lopulta yhteisen hyvän ymmärtävät. Onko kattava taloudellinen laskelma riittävä peruste muuttaa yhteiskuntien toimintaa ja politiikan sisältöä?

Mitä kertoo se, jos mikään ei muutukaan? Voimmeko päätellä siitä, että politiikan talouspuhe on lopulta vain kuorrutusta ja pinnallista retoriikkaa?

Entä se, että Maailmanpankin entisen pääekonomistin tutkimus on lopulta se, joka suuntaa politiikkaa? Olemmeko tyytyväisiä ja luottavaisia siihen, että politiikan kysymykset on lopulta ratkaistavissa taloudellisin laskelmin?

Ilmastonmuutos ja siihen liittyvä poliittinen keskustelu kytkeytyy aina erottamattomasti ongelman globaalisuuteen. Kansallisvaltioiden poliitikot voivat aina vedota siihen, että he eivät voi yksin ratkaista globaalia ongelmaa: joku muu on aina enemmän syyllinen tai vastuullinen. Voidaan myös edelleen laskelmoida, että minä, yritykseni tai kotimaani voi hyötyä muutoksesta vaikka muut kärsisivät.

Vaikuttaminen monenvälisiin asioihin on poliitikolle aina suuri investointi. Monesti viisaan poliitikon kannattaa keskittyä ulkopolitiikan sijasta sisäpoliittisiin asioihin, joita äänestäjät lopulta usein enemmän seuraavat. Liehuminen kansainvälinen areenoilla on poissa kotimaanpolitiikkaan osallistumisesta.

Analogiana voisi ajatella kerrostalohuoneistoa ja sen ylläpitoa: Usein on helpompaa ja palkitsevampaa kunnostaa omaa asuntoa tapetoimalla ja laatoittamalla kuin lähteä ajamaan taloyhtiössä putkiremonttia. Uusien tapettien ja kaakeleiden laittaminen omassa asunnossa on kuitenkin turha investointi, jos putket vuotavat ja pilaavat näin paitsi oman myös muiden osakkaiden asunnot. Tiedämme kaikki, mitä vastuullisen asukkaan mielestämme pitäisi tehdä.

Britanniassa tämän kaiken taustalla on yhä muisto imperiumin maailmanherruudest a . Se ajaa tavoittelemaan vaikutusvaltaa kansainvälisillä kentillä. Onneksi välillä myös sellaisten asioiden merkeissä, joissa maailma todella tarvitsee yhdistäjää.

Ekonomistin painava sana ilmastonmuutoksen vaikutuksista

Britannian valtiovarainministerin Gordon Brownin tilaama selvitys ilmastonmuutoksen taloudellisista vaikutuksista on valmistunut ja se julkistetaan ensi viikolla. Maailmanpankin entisen pääekonomistin Sir Nicholas Sternin laatiman raportin tulokset ovat kuitenkin jo vuotaneet julkisuuteen (katso The Guardianin uutinen). Raportin kohahduttava tulos on, että ilmastonmuutos saattaa ajaa maailmantalouden ennennäkemättömään pitkäaikaiseen lamaan. Vastaavasti ripeät toimet ilmastonmuutoksen torjumiseksi kasvattaisivat maailmantaloutta.

Sternin selvityksessä on mallinnettu maailmantalouden kehitystä vuoteen 2100 saakka. Ilmastonmuutoksen suurimmat negatiiviset vaikutukset talouteen aiheutuisivat merenpinnan noususta, joka lisäisi katastrofaalisia tulvia monissa rannikoilla sijaitsevissa suurkaupungeissa.

Sinänsä tässä päätelmässä ei ole mitään uutta. Kasvun rajat -raportissa esitettiin vastaava ajatus jo vuonna 1972. Tasan vuosi sitten kirjan yksi kirjoittajista, norjalainen Jörgen Randers kävi Helsingissä teoksen 30-vuotispainoksen suomennoksen julkistamistilaisuudessa ja analysoi ilmastonmuutoksen vaikutuksia maailmantalouteen melko samalla tavalla kuin Stern raportissaan: ilmastonmuutoksen aiheuttamat katastrofit lisääntyvät ja investoinnit suuntautuvat yhä enemmän vahinkojen korjailuihin esimerkiksi uuden teknologian kehittämisen sijaan.

Tämä ajatus globaalin kehityksen taantumisesta ilmastonmuutoksen seurauksena on innoittanut myös tämän blogin perustamiseen: Nykyisten poliittisten järjestelmien perustana on pitkälti se, että ne kykenevät tuottamaan kansalaisille suurempaa materiaalista hyvinvointia. Jos tämä kehitys pysähtyy, menettää demokraattinen päätöksenteko nopeasti uskottavuutensa. Ilmastonmuutos voi siis ajaa nykyisen länsimaisen demokratian rappioon ellei se pysty toimimaan nykyistä tehokkaamin ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä.

Guardianin uutisessa siteerataan Britannian hallituksen tieteellistä neuvonantajaa Sir David Kingiä, joka toteaa asiasta osuvasti:

“In my view this is the biggest challenge our global political system has ever been faced with. We’ve never been faced with a decision where collective decision making is required by all major countries.” The timescale too is unprecedented. “Actions being asked of the political system today are only going to play through into mid-century and beyond. So for the first time we are asking a global political system to make decisions around risks to their populations that are well outside the time period of any election process.”

Kyse on siis pahimmillaan länsimaisen demokratian “do or die“-tilanteesta: joko on noustava uudelle tasolle tai taannuttava.

Sivuhuomiona voi todeta, että Suomessakin on tutkittu ilmastonmuutoksen taloudellisia vaikutuksia. Tästä kirjoitti esimerkiksi Talouselämä loppukesästä todeten, että Suomi voi hyötyä ilmastonmuutoksesta. Nämä tarkastelut vievät helposti harhaan: jos maailmantalous ajautuu syvään lamaan, ei suomalaisen perunan tai puun nopeutuneella kasvulla ole kovin merkittävää vaikutusta tämän maan talouteen. Ilmastonmuutoksen vaikutuksia on nykymaailmassa melko turha tarkastella suppealla kansallisella näkökulmalla.