Entä jos demokratia ei riitäkään?

Olet ehkä ihmetellyt miksi blogimme nimi on Ilmastonmuutos ja demokratia. Ehkä jopa kummastellut mitä ihmettä noilla kahdella on tekemistä keskenään.

Pelkäämme, ettei mitään. Toivomme, että erittäin paljon.

Ilmastonmuutoksen eteemme asettama yhteiskunnallinen peruskysymys on seuraava: Voimmeko pitää molemmat, liberaalin demokratian ja kulttuurillemme elinkelpoisen ilmaston?

Se kuinka ilmastonmuutos asettaa kyseenalaiseksi nykyisen päätöksentekojärjestelmämme kyvykkyyden on herättänyt vasta vähän kansainvälistä keskustelua. On kun yhteiskuntatieteilijät, intellektuellit, ilmastokampanjoijat ja päätöksentekijät haluaisivat peitellä pessimismiään. Emme halua sanoa ääneen, että meillä ei ole tämän hetken läntisissä demokratioissa käytössä yhteiskunnallisia instrumentteja, jotka tuottaisivat tarvittavat elämäntapamuutokset.

Viimeisin pohdiskelu ilmastonmuutoksen ja demokratioiden suhteesta löytyy openDemocracy -saitilta. Siinä “yhteiskunnallinen yrittäjä” Dougald Hine polemisoi osuvasti demokratian edessä olevaa haastetta:

Listening to British campaigners, it can sound as though the problem is that we as individuals have too much power and the state has too little. What [Al] Gore reminds us is that, in important ways, power is already dangerously concentrated. There are signs of hope, not least in some of the ways which people are finding to use the internet. Mechanisms for restricting our personal behaviour will be required, but we should demand involvement in the process rather than petitioning the state to relieve us of our freedom. Meanwhile, governments must stop protecting those industries which cannot or will not adapt their behaviour to a low-carbon world.

Climate change presents immense technical tests, but the challenge it presents is also to the democratic imagination. Whether or not we succeed technically in mitigating its effects, it is all too easy to envisage the result as a more or less unpleasant authoritarian future. The task is to imagine and bring about a future which can accommodate both austerity and autonomy. There is a kind of political freedom which is distinct from consumer freedom and also from the “freedom from fear” promised by pervasive state control. At its heart is the space for individual and shared self-reliance. The tone of much current debate over climate change makes the rearticulation of this idea of freedom urgent.

Hinen pointti on kristallinkirkas: kansalaisilla yksilöinä tulisi olla mahdollisuus ottaa osaa niihin tapoihin, joilla elämäntapojamme rajoitetaan ja muutetaan. Mechanisms for restricting our personal behaviour will be required, but we should demand involvement in the process rather than petitioning the state to relieve us of our freedom.

Tämä vaatii muutosta siinä miten kulttuurimme näkee vapaudet, velvollisuudet sekä osallistumisen yhteiseen hyvään. Onko vapaus muutakin kuin kuluttajan vapautta ja velvollisuus muutakin kuin velvollisuutta painostaa päätöksentekijöitä, äänestää ja maksaa veroja? Vai voimmeko osallistua ilmastonmuutoksen torjuntaan, jollain nykyaikaisemmalla ja palkitsevammalla tavalla?

Nämä kysymykset ovat aikamme demokratian ytimessä. 2000-vuotta sitten kehitetty ja 200-vuotta sitten massoille instutionalisoitu tapaa ottaa osaa yhteiseen hyvään kaipaa uusia ideoita. Se on riittämätön aikamme tarpeisiin.

Maailma 28. tammikuuta jälkeen?

Nyt se on tapahtunut. Ilmastonmuutoksesta on tullut valtavirran asia. Viime vuonna maailmalla ja Suomessa sunnuntaina 28. tammikuuta. Se on kaikkien hyväksymä. Ykkösprioriteetti. Asia, josta on moraalitonta vaieta. Ihmisen aiheuttama.

Näin alkaa Demos Helsingin analyysi siitä, mitä nyt tulisi tehdä. Nyt kun yksi virstanpylväs on saavutettu. Lue koko kirjoitus Ilmasto.org -sivuilta.