Miten minä voin torjua ilmastonmuutoksen?

Tämä mainos on pyörinyt useiden euroopan maiden televisiossa. Sen takana on Avaaz.org niminen -organisaatio, eräänlainen e-kampanja siis:

Avaaz.org (Our name means “Voice” or “Song” in several languages including Hindi, Urdu, Farsi, Nepalese, Dari, Turkish, and Bosnian) is a community of global citizens who take action on the major issues facing the world today. Our aim is to ensure that the views and values of the world’s people — and not just political elites and unaccountable corporations — shape global decisions. Avaaz.org members are taking action for a more just and peaceful world and a vision of globalization with a human face.

Avaaz pyrkii ratkomaan samaa ongelma kuin Demos Helsinki, tämä blogi ja miljardit kansalaiset ympäri maailmaa: miten me voisimme osallistua tämän abstraktin ja tulevaisuuteen sijoittuvan uhan torjuntaan?

Tämän ongelman ratkaisu on ilmastonmuutoksen kynnyskysymys. Eli ongelman ratkaisu piilee osallisuuden jaossa ja luomisessa. Mitä muuta se voi olla kuin luopumista kulutuksesta ja päätöksentekijöiden painostamista?

Tällä hetkellä ilmastonmuutoksen kentällä näkyy vain objekteja. Ainoa toimija – subjekti – on ilmastonmuutos itse. Tilanne on kiusallinen. Edessä oleva muutos – hyvinvoinnin vapauttaminen hiilidioksiidista – on suuruudeltaan sellainen, että sitä eivät insinöörit, tiedemiehet, byrokraatikot, suunnittelijat ja poliitikot pysty tuottamaan. Se ei ole luonteeltaan enää tekninen ongelma.

Jos poliitiiset päätökset ja teknologinen kehitys eivät yksin ratkaise ongelmaa, mikä sitten? Vaaditaan elämäntapamuutoksia. Ilmastopolitiikan uusi haaste on tarjota tarpeeksi monenlaisia osallistumisen mahdollisuuksia.

Kaikkia kansalaisia yhtäläisesti koskevat massaratkaisut kuten regulaatio ovat kovia ja kansalaisaktiivisuutta latistavia keinoja. Olisi demokratian kannalta luontavampaa päästä valitsemaan tapansa ottaa osaa ilmastonmuutoksen torjuntaan. Kieltoihin suhtaudutaan negatiivisesti, kieltoihin perustuva politiikka on tuomittu häviämään.

Ilmastonmuutos onkin haaste tavallemme tehdä politiikka. Nykyisellään politiikalla on erittäin vähän keinoja vaikuttaa ihmisten elämäntyyleihin – hintaa ja saatavuutta säätelemällä valtio voi pääsee tiettyyn pisteeseen. Valistus on muutoksen edellytys, muttei realisoidu toimintaan ilman palkkioita.

Nyt valittavia eduskunta tulee siis tekemään (toivottavasti) täysin erillaista politiikkaan kuin edeltäjänsä. Politiikkaa, joka on kenties lähempänä itsenäisyyden alun ajan politiikkaa, aikaa jolloin työväen-, talonpoikais- ja porvarisliike mobilisoivat “kenttäänsä” ja kansanedustaja oli yhteydessä edustamiensa ihmisten arkeen muulloinkin kuin ennen vaaleja.

Politiikassa teot ovat totta, puheet (usein) valehtelua

Poliitikon saaminen kiinni (poliittisesta)valheesta on aina vähän kiusallista. Ei ole mukavaa ajatella, että yhteisiä asioitamme hoitavat ihmiset toimisivat vilpillisesti.

Mutta mitä muuta kuin valehtelua on se, jos Suomen suurin puolue Keskusta ilmoittaa vaaliohjelmassaan (sivulla 14) kannattavansa Euroopan komission ehdotusta vähentää kasvihuonekaasupäästöjä 20% vuoteen 2020 ja samaan aikaan puolueen puheenjohtaja, pääministeri Matti Vanhanen (saman puolueen Mauri Pekkarisen tukemana) on tekemässä päätöstä, että Suomi ei tue ehdotusta?

Eikö se, että lupaa jotain ja toimii toisin, ole valehtemista? Vai ovatko Matti Vanhanen ja Mauri Pekkarinen eri mieltä puolueensa kanssa?

Vaaleja edeltävä aika on aina lupausten ja sanojen aikaa. Tämä esimerkki todistaa jälleen, että vaalipuheet ovat mitä ovat. Totuuden poliitikoista saa vain seuraamalla heidän tekojaan.

Ilmastokeskustelun uusi aalto rantautui Suomeen – viimeinkin!

Menneellä viikolla suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa tapahtui se mikä monissa maissa koettiin jo vuoden 2006 aikana: ilmastonmuutoksesta tuli päivänpoliittinen aihe, joka on yhtäkkiä kaikkien huulilla.

Kaiken aloitti Jorma Ollilan kahden sivun haastattelu Helsingin sanomien Sunnuntai-sivulla. Siinä Shellin hallituksen puheenjohtajana viime keväästä toiminut Ollila sanoi suurin piirtein kaikki ne asiat, joita ympäristöjärjestöt ovat yrittäneet puskea politiikkaan ja julkiseen keskusteluun vuosia: valtioiden on sitouduttava pian tiukkoihin päästövähennyksiin, energiatehokkuutta on lisättävä merkittävästi, ydinvoima ei ratkaise ilmastonmuutosta, parjattu päästökauppa on hieno juttu, kansalaiset on saatava aktivoitumaan päästövähennystalkoisiin.

Jälkikäteen on helppo sanoa, että olisi ollut ihme jos brittiläis-hollantilaisen energia-alan firman hallitusta pyörittävä huippujohtaja ei olisi havahtunut viime syksyn kuluessa ilmastohaasteeseen. Niin voimallisesti ja säännöllisesti aihe on näkynyt kansainvälisessä mediassa. Toisaalta tuntuu ällistyttävältä kuinka kauan Ollilan ja lukuisten muiden huippujohtajien ilmastotietoisuus uinui. Ilmastonmuutoksen uhasta on kuitenkin puhuttu vakavissaan jo parikymmentä vuotta ja se on vähintään kymmenen vuotta keikkunut erilaisten globaalien megatrendien listoilla. Jostain syystä se ei kuitenkaan taipunut osaksi kuuminta politiikka ja taloutta ennen kuin Al Gore, Hollywood ja Britannian hallitus tekivät siitä vakavan teeman.

Tämän saman Jorma Ollila teki nyt Suomessa. Viimeistään nyt elinkeinoelämän ja politiikan huippunimien oli julistettava ottavansa ilmastonmuutoksen yhtä tosissaan kuin suomalaisista yritysjohtajista suurin.

Ollilan linjoja myötäilevät kommentit saivat vielä lisäpotkua seuraavana tiistaina, kun Ajatuspaja e2 julkisti raporttinsa Onpa ilmoja pidellyt – ilmastonmuutos ja kansalainen. Sen pohjana ollut asennekysely paljasti, että suomalaiset ovat vahvasti ja yksimielisesti huolissaan ilmastonmuutoksen uhasta. Hyvin harva kyseenalaistaa sen tai siihen liittyvien toimien tarpeellisuuden. Raportin tekijät kutsuivat tulostansa tämän yksimielisyyden takia jopa tylsäksi. Eroja eri ihmisryhmien välillä on hyvin vähän.

Raportin mukaan kansalaiset odottavat toimia ennen kaikkea poliitikoilta ja yrityksiltä. Omiin ilmastotekoihin ollaan valmiita mutta tämän ei uskota olevan vielä yhteinen asia: muiden arvellaan olevan nihkeämpiä ryhtymään toimiin kuin itse.

Viikon kruunasi perjantaina julkistettu IPCC:n (hallitusten välisen ilmastonmuutospaneelin) tulevan arviointiraportin yhteenveto-osuus. Se ei jättänyt paljoa selittelyn varaa: ilmastonmuutos on tieteellisessä erittäin todennäköisesti ihmisen aiheuttama. Tätä vahvemmin fallibilistisesti orientoitunut tiede ei asiaa voi ilmaista.

Tämä viesti noteerattiin suomalaisten poliitikkojenkin parissa. Puoluejohtajat pääministeri Vanhasen johdolla totesivat, että ilmastonmuutosta ei sovi enää väheksyä.

Ilmastonmuutoksesta on siis tullut poliittista valtavirtaa, Suomessakin.

Mutta silti: konkretiaan meneviä poliittisia aloitteita odotetaan yhä. Yksikään puolue ei ole tullut ulos muista erottuvilla toimenpide-ehdotuksilla. On hienoa, että kaikkien mielestä autojen verotus tulisi porrastaa kasvihuonepäästöjen mukaan. Tämä vuosia vitkuteltu uudistus on vihdoin kai toteutumassa. Virkamiehet ovat myös nostaneet esiin teidenkäyttömaksut mutta siihen eivät varovaiset poliitikot oikein syty.

Jälleen kerran avaukset tulevat lähinnä virkamiehiltä. Poliitikot todistelevat olevansa tosissaan mutteivät kerro ennen vaaleja mitä asialle pitäisi oikeasti tehdä. Miten pitäisi kansalaisen toimia?

Luonnonsuojelija-lehden 1/2007 mukaan noin kolmannes äänestäjistä miettii ilmastonmuutosta ehdokasta valitessaan.

Rankka tehtävä tuolle kolmannekselle. Liian rankka kahdelle kolmannekselle. Jos poliitikot ovat oikeasti huolissaan ilmastonmuutoksesta ja demokratiasta, sopii heiltä odottaa myös todellisia poliittisia avauksia. Ilman niitä kansalaisille ei tarjota todellista mahdollisuutta osallistua tähän asiaan edustuksellisen demokratian kautta.